Silmät tyhjinä, toivoo vain että elämäni loppuisi pian. Ja sitten kun ei enää uni auta tähän väsymykseen, eikä mikään herätä mua tästä painajaisesta. Ulkona paistaa aurinko, mutta mä olen sisällä, lukkojen takana, eikä tuo ulko-ovi aukea kauniisti pyytämällä. Mä olen suljetulla osastolla, en vapaaehtoisesti vaan vastentahtoisesti. Ihmiset ympärillä tuntuvat pimeyden olennoilta, jotka inhoavat mua, tahtovat tuhota. Mä pelkään olla täällä, mutta minkäs teen? Ei se tarkkailu lopu jos vain pyydän. Mä olen täällä ja täällä mua pidetään kunhan tarkkailu päättyy. Sitten olen taas vapaa, vapaa kuin perhonen, lentämään enkelten luo. Mä en ole ikinä ollut näin varma että lennän pois täältä maan päältä. Henkeni jatkakoon vielä matkaansa, mutta tämä keho ei saisi vetää enää henkäystäkään. Mä aina palaam tänne itkuvirsieni kanssa. Eikö olisi jo aika oppia elämään? Vaativa minä sanoo että olisi pitänyt oppia jo aikaa sitten. Sairas minä sanoo etten pysty, en kykene. Vaikka mulla on paljon oireita
Tekstit
2.8.2018
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Ketä kiinnostaa näin lukuisat kyynelten valtameret? ei ketään, se on vaan fakta. Mä vaan itken päivästä toiseen tänne blogiin mutta harvoin saan aikaseks julkaista tekstiä. tuntuu vaan että onkohan tää kohta tässä siis tän bloginkin kohtalo. sillä ei musta enää kirjoittamaan. Nuo saatanan lääkkeet tuhoaa mun aivoja hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyykkeeni pettää aivan kohta. Taas viimeyönä en vain kestä enää itseäni. Kaikki ideat mitä tulee mieleen on vaarallisia. Mä olen loppu. Tänään mä viillän itseni täältä unen ja todellisuuden rajoilta ikuiseen uneen. Mun on pakko. En kestä enää itseäni, tätä kehoa en kestä enää mitään. Istun kahvikuppi naamani edessä turhautuneena elämään. Mä lupaan itselleni etten enää ikinä, en enää ikinä, yritä mitään muuta kuin itsemurhaa. Tää on niin nähty, en mä onnistu missään. Saanko kysyä mitä pahaa on siinä että satutan itseäni? Mitä pahaa on siinä että haluaa kuolla? Mitä väärää? Mä olen ihmisenä läpimätä. Kuolemaantuomittujahan me ollaan kaikki.
2.8.2018
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
En tiedä mitä tehdä. Tuntuu vaan että elämä valuu sormien välistä kuin hiekka. Oon niin vitun väsynyt enkä meinaa jaksaa edes hengittää. Tää on yhtä tuskaa. Päivästä toiseen kaikki pahenee hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyyke pettää hetkenä minä hyvänsä. Kun olo pahenee kun harhat hyppii silmille. en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Jos tää elämä on loppuun asti tällaista miten tätä yksikään ihminen voi jaksaa..? En tiedä mitä mä enää elämältäni haluan pitää vaan jaksaa koko ajan tehdä paremmin ja paremmin mutta kun ei vaan jaksa. Mutta kun ei vaan kykene. Tää on niinku tuskaa. menetin kämppäni kun psyykkeeni ei kestänyt yksin asumista tuntuu että maailma koettelee taas niin pahasti. ei tää elämä ole mua varten. Siispä eilen illalla olin satavarma että tapan itseni ja yritin vetää saksilla kaulan auki. halusin vain kuolla. Ahdistus pahenee koko ajan saan ihmeellisiä kohtauksia enkä sillä hetkellä kykene reagoimaan ympäristöön jos joku istuu vieressäni olen Satavarma että se a
22.07.2018
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Ei musta oo mihinkään. Hymähdän itsekseni. En jaksa tätä paskaa enää yhtään. Tässä sitä ollaan, samassa pisteessä kuin vuoden alussa. Pitääkö mun nöyrtyä ja sanoa etten pärjää? Ylpeyden nieleminen on pahin pelkoni. Kaikki kasaantuu yhdeksi epämiellyttäväksi möykyksi sisälleni. Miten mä pärjään itseni kanssa..? En mitenkään. En jaksa lähteä kämpiltä mihinkään. Koiran ulkona käyttäminen on jo helvetinmoinen työmaa. En jaksa enää mitään. Mikään ei merkitse mulle mitään. En ansaitse apua, joten en ota sitä vastaan. Mä koen että alan jo sairastuttamaan ympärilläni olevia ihmisiä. Ehkä mun olisi hyvä lähteä pois. Jonnekin muualle. Tai lähteä enkelten luo. Siellä ei tarvitsisi pelätä itseään tai olla äärimmäisessä itsetuhokierteessä. Anteeksi. Musta ei vaan ole elämään. Tarvittava lääke naamaan ja hetken päästä istun vessan lattialla veren ympäröimänä. Tarvittava lääke vaan saa olon turtaksi. Antaa olla, sen ansiosta en jaksa edes purkaa tätä oloani..
18.8.2018
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Mä pelkään, pelkään niin kovin. Mitä jos sorrun taas siihen samaan vanhaan tapaan? Ja niin sorruin. Olen heikko ihminen joka ei kykene muuhun kuin itsensä satuttamiseen. Mulla ei ole ketään jolle puhua, ei ketään. Tää blogi taitaa taas olla ainoa paikka missä pystyn itkuni itkemään. Täältä sen ehkä joku lukee ja ajattelee että just, taas tällaista kyynelten valtamerta. Mä menetin kaksi tärkeää ammattilaista. Kuka lähtee seuraavaksi? Ei sillä enää ole merkitystä sillä tärkeimmät on jo vaihtaneet hommia tai sitten jäi pois kun täytin 21. Keneen uskaltaa luottaa? Kuka seisoo vierelläni tän paskan keskellä? Koirani . Mutta kuka ihminen? Ei kukaan, kun en uskalla antaa itseni luottaa kehenkään. Kaikki katoaa. Kukaan ei ole pysyvä. Tää kyynelten valtameri ei tyynny koskaan. Ei niin pitkään aikaan kun mä en uskalla luottaa.
17.7.2018
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Tää on ihan perseestä. Kamala ahdistus joka johtuu tästä kuumuudesta. No mutta elämä on. Kyllä tää tästä, ainakin näin yritän uskotella itselleni. Inhottava fiilis jäi kuntoutusyksiköstä. Todella inhottava. Toisiksi viimeisenä päivänä eräs ohjaaja sanoo että kiukuttelen mukamas turhaan ja käytökseni on vain drama queeneilua. Seuraavana päivänä saan poissaolokohtauksen ja samainen ohjaaja tulee huutamaan, tai siis kuulosti korviini huutamiselta kun kuuloni oli taas yli terävänä, että soittaa eläinhoitolaan että saavat viedä koirani pois. Sitten puhui eläinsuojeluviranomaisista. En kyllä ynmärrä ollenkaan miten elsut liittyisi asiaan. Kaikki tietää etten ole terve, ja mä saan poissaolokohtauksia. Eli taas sain kokea sen että sairauttani käytetään mua vastaan. Mä olen tämän ihmisen silmissä nähtävästi huono koiranomistaja.
29.6.2018
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Mä vaam mietin että onko tämä sitä elämää mitä haluan? Haluanko vaan kierrellä laitoksesta osastolle..? En, mä vaan haluan voida hyvin. Mä haluan vain elää omaa elämääni ja nauttia siitä. Mutta tuleeko tästä mitään? Mun tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa tän kuntoutumisen suhteen. Olla ikuisesti se inhottava ongelma, eli mt-potilas. Se taitaa olla jo mun ammatti. Ei musta ole elämään ilman sairautta. Mä olen pelkästään se diagnoosikoodi, minkä lääkäri on niskaani langettanut. En mä koe olevani ihminen, mä olen sairas, nyt ja ikuisesti. Tekisi mieli viiltää ranne auki, mutta ei mä en tee sitä. Mä en voi. Paha olo vaan vyöryy ovista ja ikkunoista. Mä oon ihan loppu.